Naisten asema Japanissa osa 1
Tänään alkaa blogissani kolmiosainen naisten asemaa Japanilaisessa yhteiskunnassa käsittelevä sarja. Heti alkuun pitää sanoa, että monet asiat naisten asemassa ovat modernisoituneet Japanissa viimeisten 20 vuoden aikana ja suunta on koko ajan eteenpäin. Silti kuitenkin työnsarkaa on valtavasti, eikä mielestäni tästä epätasa-arvosta kuule Suomessakaan tarpeeksi. Sain innostuksen asiaan sekä kattavan lähdemateriaalin lauantaisin pidettävällä Global Business -kurssilta, jossa opin Japanista enemmän kuin Japanology-kurssilla. Voisiko olla, että kun luennoitsija on ulkomaalainen, Japanin järjestelmiä on mahdollista tarkastella puhtaalta pöydältä ja objektiivisin silmin. Tähän väliin maininta, että lehdistön vapaudessa Japani on sijalla 72. (Suomi sijalla 1., USA sijalla 43.), joten ei mikään ihme että asiat muuttuvat täällä hitaasti kun vastakkaista mielipidettä ei välttämättä tule mistään esille.
 |
| Sisäänheittäjä maid cafen edessä Akihabarassa kesällä 2014. Maid cafe on eräänlainen muunnos hostess-baareista, joissa tarjoillaan alkoholia ja pidetään seuraa asiakkaille. Asiakas maksaa kahvin lisäksi siitä, että tarjoilijoina toimivat ranskalaiseen sisäkön asuun pukeutuneet nuoret naiset, jotka kohtelevat asiakkaita kuin isäntäväkeä. Alun perin maid cafeet oli suunnattu miehille, mutta nykyisin niissä käyvät myös turistit ja naiset (Wikipedia). |
Japania ei välttämättä nähdä huonona maana naiselle. Se on kehittynyt rikas valtio, joka kuuluu Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja on yksi G7-maista. Tiesin jo Japaniin tullessani, että naisten asema on sellainen, etten voisi itse kuvitella asuvani maassa pysyvästi tai edes työskenteleväni siellä (ainakaan japanilaisessa yrityksessä). Global Business -luennolla oli aiheena womenomics, joka tarkoittaa naisia koskevaa politiikkaa Japanissa kuten naisten asemaa taloudessa ja yhteiskunnassa (esimerkiksi työmaailmassa, veronmaksajana, eläkkeellä jne.).
Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen, sillä Japanin väestö on vähenemässä pienen syntyvyyden takia kolmanneksella vuoteen 2060 mennessä. Jos yhtä suuri osa sekä miehistä että naisista olisi töissä, Japanin bruttokansantuote voisi kasvaa jopa kolmellatoista prosentilla. Tämän takia pääministeri Shinzō Abe on tehnyt esimerkiksi lupauksen että vuonna 2020 kolmannes johtajan paikoista Japanissa on naisten hallussa. Tämän hetkinen luku on lähellä yhtätoista prosenttia. Mielenkiintoista lupauksessa on se, että täysin samanlainen lupaus tehtiin 2000-luvun puolessa välissä, mutta kymmenessä vuodessa tilanne on parantunut muutamalla prosentilla. Womenomicsin tavoitteita pidetäänkin vaalilupauksina, joista on mahdotonta pitää kiinni.
Japani on pyrkinyt kohentamaan naisjohtajien osuutta lanseeraamalla ohjelman, jossa valtio kattaa osan naisjohtajan palkasta yrityksen puolesta. Ohjelma ei kuitenkaan ole päässyt kunnolla käytiin, sillä siihen ei ole tullut vielä yhtäkään hakemusta.
Kaikista epätasa-arvoisin paikka naisille japanilaisessa yhteiskunnassa on politiikka. On mielestäni hälyttävää, että monissa Lähi-Idän maissa naiset ovat paremmin edustettuna parlamentissa kuin Japanissa. Esimerkiksi Irakissa naisten osuus on 25 prosenttia ja Saudi-Arabiassa 20 prosenttia, mutta Japanissa vain kymmenen prosenttia. Vähäinen naisparlamentaarikkojen määrä aiheuttaa myös sen, että tuleville ehdokkaille ei ole olemassa roolimalleja. Mielenkiintoinen on myös raportti, jonka mukaan japanilaisista yrityksistä vain viidesosalla on vähintään yksi nainen hallituksessa. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa vastaava osuus on täydet 100 prosenttia.
Ehkäpä japanilaiset naiset eivät halua johtajiksi. Tämä oletus on kuitenkin väärä, sillä vuonna 2015 japanilaisista naisista melkein joka neljäs olisi halukkaita astumaan johtaja-asemaan, mutta monien syiden seurauksena vain joka kymmenes päätyy johtaja-asemaan. Suurimpana perusteluna naiset mainitsevat roolimallien puuttumisen, epävarmuuden toimia johtajana sekä pitkät työtunnit.
Pitkät työtunnit ovat mielestäni todellinen ongelma Japanissa. Kaikki olisi vielä suht hyvin, jos pitkät työpäivät käytettäisiin tehokkaasti työn tekemiseen, mutta useita tunteja saattaa kulua siihen, että työntekemistä teeskennellään. Pääosin työt loppuvat viiden aikoihin, mutta monet jäävät tekemään joskus jopa palkattomia ylitöitä. Tähän on syynä esimerkiksi hierarkia, sillä on loukkaavaa lähteä töistä ennen ylempiarvoisia henkilöitä. (Tämä pätee myös kouluissa: Luennoilta on tapana poistua vasta kun luennoitsija on lähtenyt, missä ei ole mitään järkeä. Entä jos viidellä opiskelijalla on jotain kysyttävää ja joku haluaa vielä jäädä heittämään jotain vitsiä paremman numeron toiveessa? Olen juuri se hirveä ensimmäisenä lähtevä opiskelija, joka ei jää odottamaan että ylempiarvoiset eli opettajat poistuvat luokasta ensin.) Lisäksi työntekijöillä on paineita näyttää mahdollisimman ahkerilta, mikä saattaa johtaa siihen että kolmen tunnin homma venytetään kuuden tunnin hommaksi, jotta työn jälki näyttäisi vakuuttavammalta. Japanissa työtä arvostetaan yleisesti sen mukaan kuinka kauan johonkin tehtävään on mennyt aikaa. Lisäksi arvostusta herättää virkavuosien määrä, mikä varmasti pätee jossain käsityöläisammateissa, mutta entäpä vaikkapa markkinointitoimistoissa? Mielestäni vuodet määrittävät ihmisen kykenevyyttä aika pitkälle peruskoulussa ja ennen sitä, mutta monet asiat muuttuvat sen jälkeen.
Kun ylipitkiin päiviin yhdistetään miehiä sitova juhlimiskulttuuri yleensä jokaisen työpäivän jälkeen, ei ole ihme, että junat ovat täynnä kotiinpalaajista vielä kymmenen aikoihin. Juhlimiskulttuuri varmasti parantaa työpaikan yhteishenkeä ja puhdistaa ilmaa, mutta samalla se kuluttaa rahaa ja on kansanterveydelle haitallista. Kuulin eräältä japanilaiselta, että hän ei pidä ollenkaan hostess-baareissa käymisestä (Hostess- ja Host-baareissa maksetaan juomien lisäksi keskustelemisesta viehättävien vastakkaista sukupuolta edustavien henkilöiden kanssa ja joissakin paikoissa on mahdollista jopa valita kuinka seuraa pitävä host/hostess suhtautuu asiakkaaseen (sisaruksena, ystävänä, ihastuksena jne.)). Hänen on kuitenkin mentävä työporukkansa mukana tällaisiin paikkoihin, sillä hänen pomonsa pitää niissä käymisestä paljon. Jos hän päättäisi olla menemättä hostess-baareihin, hän saisi helposti huonon tyypin -leiman työyhteisössään.
Kun miesten "taakkana" on tällainen työkulttuuri, ei ole ihme, että monet naiset ovat tyytyväisiä voidessaan jäädä hoitamaan kotia. Kuitenkin naisilta odotetaan korkeakoulututkintoa siinä missä miehiltäkin. Vähintään kandin paperit löytyvätkin useammin naisten kuin miesten taskuista, mikä tarkoittaa ajan sekä lahjakkuuksien hukkaan heittämistä. Toisaalta tilastoista on nähtävissä, että naiset eivät pyri huippuyliopistoihin: Jopa alle kolmannes Japanin huippuyliopistojen (Waseda, Keio) opiskelijoista on naisia, kun taas maailmalla (Oxford, Cambridge) luku on lähes puolet. Kuulin yhden oletuksen olevan, että monet naiset hakeutuvat lukemaan taidealoja, koska ne tarjoavat hyvän mahdollisuuden löytää aviomiehen. Ja vaikka naiset ovat korkeakoulutetumpia kuin miehet, vain yhdeksän prosenttia tutkijoista on naisia (Suomessa vastaava osuus on n. 32 prosenttia).
Naiset eivät koe itseään johtajiksi ja heillä on epävarmuutta johtaa ryhmiä. Mielestäni tämä on nähtävissä jo yliopistossa, jossa miehet ovat naisia useammin äänessä (vaikka heillä ei olisi mitään järkevää sanottavaa) ja naiset eivät ole vastuussa tärkeistä tehtävistä erilaisissa harrastuskerhoissa. Kysyin luennolla, ottavatko naiset vastuuta ryhmätöiden johtamisesta yms. koulussa, mutta en saanut tähän mitään vastausta luennolta olevilta japanilaisilta. Naisten kerrotaan käyttävän enemmän miellyttämiseen tarkoitettuja eleitä kuten nauramista, ja tämä korostuu mielestäni Japanissa. Olen todistanut kuinka luokallinen naisopiskelijoita kikattaa, kun luennoitsija ei meinaa saada diaesitystä toimimaan. Julkisella paikalla nauramisessa ei ole mitään pahaa, mutta vahingoniloinen kikattaminen on mielestäni lähinnä ärsyttävää. Lisäksi joidenkin naisten puhetapa tuntuu korostetun söpöltä ja nyt ei siis puhuta vielä pukeutumisesta. Samaan aikaan yliopiston ruokalassa olen istahtanut syömään, kun miesopiskelijat vertaavat bikinityttöjen kuvia puhelimista. Ehkä keskenkasvuista käytöstä esiintyy siis molemmissa sukupuolissa.
Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen, sillä Japanin väestö on vähenemässä pienen syntyvyyden takia kolmanneksella vuoteen 2060 mennessä. Jos yhtä suuri osa sekä miehistä että naisista olisi töissä, Japanin bruttokansantuote voisi kasvaa jopa kolmellatoista prosentilla. Tämän takia pääministeri Shinzō Abe on tehnyt esimerkiksi lupauksen että vuonna 2020 kolmannes johtajan paikoista Japanissa on naisten hallussa. Tämän hetkinen luku on lähellä yhtätoista prosenttia. Mielenkiintoista lupauksessa on se, että täysin samanlainen lupaus tehtiin 2000-luvun puolessa välissä, mutta kymmenessä vuodessa tilanne on parantunut muutamalla prosentilla. Womenomicsin tavoitteita pidetäänkin vaalilupauksina, joista on mahdotonta pitää kiinni.
Japani on pyrkinyt kohentamaan naisjohtajien osuutta lanseeraamalla ohjelman, jossa valtio kattaa osan naisjohtajan palkasta yrityksen puolesta. Ohjelma ei kuitenkaan ole päässyt kunnolla käytiin, sillä siihen ei ole tullut vielä yhtäkään hakemusta.
Kaikista epätasa-arvoisin paikka naisille japanilaisessa yhteiskunnassa on politiikka. On mielestäni hälyttävää, että monissa Lähi-Idän maissa naiset ovat paremmin edustettuna parlamentissa kuin Japanissa. Esimerkiksi Irakissa naisten osuus on 25 prosenttia ja Saudi-Arabiassa 20 prosenttia, mutta Japanissa vain kymmenen prosenttia. Vähäinen naisparlamentaarikkojen määrä aiheuttaa myös sen, että tuleville ehdokkaille ei ole olemassa roolimalleja. Mielenkiintoinen on myös raportti, jonka mukaan japanilaisista yrityksistä vain viidesosalla on vähintään yksi nainen hallituksessa. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa vastaava osuus on täydet 100 prosenttia.
Ehkäpä japanilaiset naiset eivät halua johtajiksi. Tämä oletus on kuitenkin väärä, sillä vuonna 2015 japanilaisista naisista melkein joka neljäs olisi halukkaita astumaan johtaja-asemaan, mutta monien syiden seurauksena vain joka kymmenes päätyy johtaja-asemaan. Suurimpana perusteluna naiset mainitsevat roolimallien puuttumisen, epävarmuuden toimia johtajana sekä pitkät työtunnit.
Pitkät työtunnit ovat mielestäni todellinen ongelma Japanissa. Kaikki olisi vielä suht hyvin, jos pitkät työpäivät käytettäisiin tehokkaasti työn tekemiseen, mutta useita tunteja saattaa kulua siihen, että työntekemistä teeskennellään. Pääosin työt loppuvat viiden aikoihin, mutta monet jäävät tekemään joskus jopa palkattomia ylitöitä. Tähän on syynä esimerkiksi hierarkia, sillä on loukkaavaa lähteä töistä ennen ylempiarvoisia henkilöitä. (Tämä pätee myös kouluissa: Luennoilta on tapana poistua vasta kun luennoitsija on lähtenyt, missä ei ole mitään järkeä. Entä jos viidellä opiskelijalla on jotain kysyttävää ja joku haluaa vielä jäädä heittämään jotain vitsiä paremman numeron toiveessa? Olen juuri se hirveä ensimmäisenä lähtevä opiskelija, joka ei jää odottamaan että ylempiarvoiset eli opettajat poistuvat luokasta ensin.) Lisäksi työntekijöillä on paineita näyttää mahdollisimman ahkerilta, mikä saattaa johtaa siihen että kolmen tunnin homma venytetään kuuden tunnin hommaksi, jotta työn jälki näyttäisi vakuuttavammalta. Japanissa työtä arvostetaan yleisesti sen mukaan kuinka kauan johonkin tehtävään on mennyt aikaa. Lisäksi arvostusta herättää virkavuosien määrä, mikä varmasti pätee jossain käsityöläisammateissa, mutta entäpä vaikkapa markkinointitoimistoissa? Mielestäni vuodet määrittävät ihmisen kykenevyyttä aika pitkälle peruskoulussa ja ennen sitä, mutta monet asiat muuttuvat sen jälkeen.
Kun ylipitkiin päiviin yhdistetään miehiä sitova juhlimiskulttuuri yleensä jokaisen työpäivän jälkeen, ei ole ihme, että junat ovat täynnä kotiinpalaajista vielä kymmenen aikoihin. Juhlimiskulttuuri varmasti parantaa työpaikan yhteishenkeä ja puhdistaa ilmaa, mutta samalla se kuluttaa rahaa ja on kansanterveydelle haitallista. Kuulin eräältä japanilaiselta, että hän ei pidä ollenkaan hostess-baareissa käymisestä (Hostess- ja Host-baareissa maksetaan juomien lisäksi keskustelemisesta viehättävien vastakkaista sukupuolta edustavien henkilöiden kanssa ja joissakin paikoissa on mahdollista jopa valita kuinka seuraa pitävä host/hostess suhtautuu asiakkaaseen (sisaruksena, ystävänä, ihastuksena jne.)). Hänen on kuitenkin mentävä työporukkansa mukana tällaisiin paikkoihin, sillä hänen pomonsa pitää niissä käymisestä paljon. Jos hän päättäisi olla menemättä hostess-baareihin, hän saisi helposti huonon tyypin -leiman työyhteisössään.
Kun miesten "taakkana" on tällainen työkulttuuri, ei ole ihme, että monet naiset ovat tyytyväisiä voidessaan jäädä hoitamaan kotia. Kuitenkin naisilta odotetaan korkeakoulututkintoa siinä missä miehiltäkin. Vähintään kandin paperit löytyvätkin useammin naisten kuin miesten taskuista, mikä tarkoittaa ajan sekä lahjakkuuksien hukkaan heittämistä. Toisaalta tilastoista on nähtävissä, että naiset eivät pyri huippuyliopistoihin: Jopa alle kolmannes Japanin huippuyliopistojen (Waseda, Keio) opiskelijoista on naisia, kun taas maailmalla (Oxford, Cambridge) luku on lähes puolet. Kuulin yhden oletuksen olevan, että monet naiset hakeutuvat lukemaan taidealoja, koska ne tarjoavat hyvän mahdollisuuden löytää aviomiehen. Ja vaikka naiset ovat korkeakoulutetumpia kuin miehet, vain yhdeksän prosenttia tutkijoista on naisia (Suomessa vastaava osuus on n. 32 prosenttia).
Naiset eivät koe itseään johtajiksi ja heillä on epävarmuutta johtaa ryhmiä. Mielestäni tämä on nähtävissä jo yliopistossa, jossa miehet ovat naisia useammin äänessä (vaikka heillä ei olisi mitään järkevää sanottavaa) ja naiset eivät ole vastuussa tärkeistä tehtävistä erilaisissa harrastuskerhoissa. Kysyin luennolla, ottavatko naiset vastuuta ryhmätöiden johtamisesta yms. koulussa, mutta en saanut tähän mitään vastausta luennolta olevilta japanilaisilta. Naisten kerrotaan käyttävän enemmän miellyttämiseen tarkoitettuja eleitä kuten nauramista, ja tämä korostuu mielestäni Japanissa. Olen todistanut kuinka luokallinen naisopiskelijoita kikattaa, kun luennoitsija ei meinaa saada diaesitystä toimimaan. Julkisella paikalla nauramisessa ei ole mitään pahaa, mutta vahingoniloinen kikattaminen on mielestäni lähinnä ärsyttävää. Lisäksi joidenkin naisten puhetapa tuntuu korostetun söpöltä ja nyt ei siis puhuta vielä pukeutumisesta. Samaan aikaan yliopiston ruokalassa olen istahtanut syömään, kun miesopiskelijat vertaavat bikinityttöjen kuvia puhelimista. Ehkä keskenkasvuista käytöstä esiintyy siis molemmissa sukupuolissa.
0 kommenttia