Juhannusta ei Japanisssa erikseen vietetä, sillä aurinko paistaa täällä vain tunnin enemmän kesällä kuin talvella. Halusin juhlistaa juhannusta kuitenkin jollakin tavalla, ja tästä syystä varasin hotellihuoneen vältääkseni kotiintuloajat juhannuksena. Kokemus oli hyvin avartava: ilman kotiintuloaikoja kävisin nukkumaan samoihin aikohin kuin aiemminkin (eli noin yhden jälkeen yöllä, sillä heräilen yleensä kymmenen aikohin), mutta sosiaalinen elämäni olisi todennnäköisesti parempi. Olen joutunut jäämään aika monista juhlista pois tai ainakin lähtemään hyvin aikaisin (yleensä kymmenen aikoihin, joskus jopa aiemmin) kotiintuloajan takia. Japanissa tosiaan junat pitävät taukoa keskiyöllä suunnilleen yhdestä kello viiteen, mikä on melko samanlainen tilanne kuin pääkaupunkiseudulla viikolla. Tämä tarkoittaa sitä, että saapuisin joka tapauksessa kämpilleni n. puolen yön aikaan ilman mitään kotiintuloaikoja.

Jokohaman huvipuistoa. Huvipuiston ympärillä oli monia luksushotelleja.

 Juhannusaatto oli normaali koulu- ja salipäivä, mutta illalla kirjauduin sisään varaamani huoneistohotelliin Shinjukussa. Hotelli oli edullinen kahden tähden hotelli, jossa oli kaikki tarvittava kompaktissa tilassa. Huone oli mielestäni pienempi kuin asuntolahuoneeni, eli varmaankin n. 13 neliötä. Hotellin ensimmäisessä kerroksessa oli antiikki/vintage-kauppa, joten huoneet oli myös sisustettu rustiikkityylillä. Lattia oli betoninen ja hieman halkeillut, mutta hotelli tietenkin tarjosi aamutossut käyttöön. Tossuista oli muutakin hyötyä sillä jaoin huoneeni kahden (tai kolmen?) pienen hämähäkin kanssa (niitä kirjavia ja hyppiviä, joita näkyy joskus rannoilla). Kuulin myöhemmin japanilaiselta kaverilta, että hämähäkit ovat hyödyllisiä ja erittäin yleisiä japanilaisissa huoneissa.

Hotellihuoneeni Shinjukussa. Pieni televisio oli plussaa, sillä en ole juuri katsonut televisiota, vaikka sellainen onkin asuntolan yhteisissä tiloissa.

Keittiö oli pieni ja kompakti. Harvinaisuus oli kuivauskaappi, joka on yleinen lähinnä Suomessa.

Illalla kävin japanilaisen kaverini kanssa Shinjukulaisessa izakayassa. Maistoin ensimmäistä kertaa japanilaista luumuviiniä, jossa maistui selkeästi karvasmanteliöljy. Itseasiassa luumut tuottavat samaa ainetta, joka aiheuttaa karvamanteliöljyn ominaismaun. (Ja karvasmanteliöljystä ei ole Wikipedia artikkelia englanniksi, joten sitä on vaikea selittää esimerkiksi japanilaisille.)

En ole montaa kertaa käynyt juhlimassa vaihdon aikana, mutta pidän silti japanilaisesta kapakkakultturista. Juomisen lomassa on mahdollista tilata monenlaista syötävää suht edullisesti, mitä näkisin mielelläni suomalaisessa kapakassakin. Erityisesti jos syötävät olisivat pieniä edullisia annoksia esimerkiksi kuivattua lihaa, salaattia tai vaikkapa herneitä. Juhannusaaton erikoisempia syötäviä olivat kuivattu rausku ja voi kylmäsavulohella, jossa syötävänä oli siis voita.

Juhannuspäivänä vuorossa oli myös tuttuun koulurutiiniin mukavaa vaihtelua, kun tein retken kaverini kanssa Jokohamaan. Jokohama on tavallaan Tokion Vantaa: suuri kaupunki aivan Tokion välittömässä läheisyydessä, josta monet ihmiset matkustavat töihin Tokioon päivittäin. Jokohamaan on helppo matkustaa, koska itseasiassa päivittäin käyttämäni metrolinja muuttuu junaksi Jokohamaan Shibuyan jälkeen.

Itse Jokohamassa riittää tekemistä vaikka koko päiväksi! Aivan juna-asemien vieressä on huvipuistoa, ostoskeskusta, historiallista rakennusta ja mahtavia kävelyreittejä. Kannattaa tosin varautua siihen että, auringon laskettua jonot Jokohaman maailmanpyörään pamahtavat yhtäkkiä erittäin pitkiksi. Teimme viisaasti ja menimme maailmanpyörään juuri auringon laskiessa, jolloin jonoja ei ollut juuri yhtään. Muutenkin vierailumme huvipuistossa sattui kätevästi ilta-aikaan, jolloin lapsiperheitä on vähemmän liikkeellä.

Pilvenpiirtäjiä lähellä Minatomirai-asemaa. Vaikka menimme Jokohamaan, kannattaa jäädä pois mielummin Minatomiraissa, josta on lyhyempi matka turistinähtävyyksiin.

Näkymiä maailmanpyörästä. Olimme liikeellä hämärän aikaan, jolloin ei tarvinnut jonottaa. Maailmanpyörä on nimeltään Cosmo Clock 21 ja sen valmistuessa vuonna 1989 se oli maailman korkein maailmanpyörä (108 metriä).

Huvipuistoa kuvattuna maailmanpyörästä. Tarjolla oli vesivuoristorata ja perinteinen vuoristorata. Lisäksi huvipuistosta löytyi ainakin parista kohtaa sydämmellä varustettuja penkkejä. Tämän lisäksi penkkien lähellä soi hyvin romanttinen musiikki. Ei muuten toimisi Suomessa.

 

Mie turisteilemassa. Päivä oli hyvin tuulinen, mutta olin onneksi shortseilla hameen tai mekon sijasta.

Huvipuistosta löytyi myös talvimaailma, jossa lämpötila oli kierroksen loppupäässä -30 astetta. Matkan varrella oli napa-aluiden täytettyjä eläimiä, kuten jääkarhu, poro ja pingiviinejä. Lisäksi siellä oli pieni ikkuna, josta näkyi talvisen kylän maisema sekä revontulia. On jollain tavalla katkeransuloista että monien ihmisten ainoa kosketus artikseen luontoon on huvipuistolaitteen kautta. Lisämainintana se, että vaikka suomalainen laitetaan pakkaseen keskellä kesää, sillä on silti kylmä.

Huvipuiston vieressä oli mahtava rakennus, joka oli tarkoitettu erilaisten juhlien järjestämiseen. Yhdessä osassa rakennuskompleksia oli jopa kirkko ilman kristinuskoa: kello ja katedraalimainen rakenne löytyvät, mutta ristiä ei näkynyt missään.

Satamassa oli myös iso laiva. Japanissa laivoille annetaan miesten nimi, koska ne eivät ole kodinkoneita (anteeksi, huono vitsi).

Laivan vieressä oli hienon näköinen rakennus, jossa näkyi ihmisiä juhannuspäivänä juoksemassa juoksumatoilla. Mikäpä siinä, katsellessa maailmanpyörää ja satamaa on varmasti mukavaa myös kuntoilla samalla.

Satamasta löytyy myös muutama vanha rakennus, jotka on rakennettu länsimaiseen tyyliin viime vuosisadan alussa. Nykyisin paikassa toimii monia ravintoloita ja kauppoja.

Pieni muotikuvaus käynnissä satama-alueella. Taustalla näkyy pinkki valotaideteos, joka jatkuu parisadan metrin mittaisena ympäri satamaa.

Cosmo Clock 21:n väriloistoa.

Kirjoitin tämän tekstin rungon alunperin aiempaan matkablogiini, mutta en saanut sitä koskaan julkaistuksi. Nyt olen päivittänyt tietoja tämän kevään ajalta.

Niin. Japanissa on puhtaat vessat. Japanilaiset vessat ovat yksi käsitellyimmistä aiheista erilaisessa matkakirjallisuudessa, joten en voinut olla kirjoittamatta niistä.

Pelottavin vessakokemukseni löytyy Tampereen rautatieasemalta keskiyön aikoihin launtai-iltana. Painavan metallioven euron pääsymaksun keräävä lukko oli rikki, joten pääsin ilmaiseksi sisään. Viehättävä sininen valo ja kaikkialle ripustetut peilit loivat erittäin vainoharhaisen ja pelottavan tunnelman. Tässä vaiheessa järkyttävä haju, saippuan puute ja solvaavia sanoja huutavat koppikirjoitukset eivät haitanneet.

Miellyttävin vessakokemukseni löytyy Japanin Tokyo Towerista. Kuten kaikissa julkisissa vessoissa, joissa kävin Japanissa, ei siinäkään vessassa ollut turhaan ovea käytävään, vaan perille johti pieni sokkelo. (Näitä löytyy myös Suomesta esim. uudemmista huoltoasemista.) Mielestäni tämä sokkelohomma on erittäin mukava keksintö hygieenisyyden ja siivoojan kannalta (mikään ei ole yhtä inhottavaa kuin paukutella siivouskärryjä raskaisiin oviin), ja toivon että kaikki tulevat ja korjattavat julkiset vessat olisivat sellaisia. Vessakopin roskiksessa oli liiketunnistimella toimiva roskakori ja wc-istuin huuhteli itsensä automaattisesti. Vesi ja saippua tulivat automaattihanoista ja kädet pystyi kuivamaan tehokkaassa puhaltimessa.

Vertailukohdat ovat tietysti erilaiset, sillä toinen on pääsymaksullinen paikka. Tosin Japanissa myös rautatieasemien julkiset vessat ovat erittäin siistejä vaikkei niissä olekaan aina itsestään aukeavaa roskista. Rautatie- ja metroasemilla vessat ovat käytettävissä vasta maksuporttien jälkeen, mikä tavallaan tarkoittaa, ettei niihin pääse ilmaiseksi ilman matkakorttia. Japanissa en törmännyt missään maksullisiin vessoihin.

Ulkomaalaisia yleensä pelotellaan paljon japanilaisista teknisistä wc-istuimista, mutta monet wc:t ovat niin automaattisia hoitaen huuhtelunkin itsekseen, ettei syytä pelkoon juuri ole. Karskina länsimaalaisena naisena yleensä käytä ääninappulaa, joka tuottaa asioimisääniä peittävää huuhtelun äänimaisemaa. (Mielestäni on kyllä jossain määrin surullista, että naiset kokevat ruumiin tyhjentymisäänet noloina, sillä käsittääkseni äänilaitteita ei löydy miesten vessoista.) Lisäksi useimmissa paikoissa, joista tekniikkaa ja nappuloita täynnä olevat wc:t löytyvät, on selvät merkinnät myös englanniksi. Englannin tasosta ei sitten sen enempää.

Vessoista on hiukan hankala ottaa kuvia, jos ei halua leimaantua epäilyttäväksi ihmiseksi. Tämä kuva on edelliseltä Japanin reissulta ja siinä kerrotaan selkeästi ohjeet vauvojen hoitotason käyttöön.

Monissa naisten vessoissa on erillinen meikkausalue, jossa on paljon peilejä sekä tilaa meikata rauhassa. Tilat näyttävät yleensä baaritiskeiltä, mutta joissakin huoneissa on jopa tuolit. Samalla ehostajat eivät vie tilaa käsien pesijöiltä (niin kuin yleensä Suomessa). Parhaiten tällaisia tiloja löytyy yleensä kauppakeskuksista. Joissakin vessakopeissa saattaa olla jopa vaatteiden vaihtoalusta, kuten yliopistollani muutamassa paikassa. Vaatteidenvaihtotaso on erillinen taso, joka vedetään seinästä lattialle ja johon voi sitten huoletta astua sukillakin. Naritan vessoissa oli jopa erillinen vaatteiden vaihtokoppi, mikä oli itselleni pelastus hikisen 9 tunnin lennon jälkeen. Julkisissa vessoissa ei ole myöskään kirjoituksia ja ne tuoksuvat erittäin neutraalille. Ilmeisesti ilmastointi on säädetty sen verran tehokkaalle, ettei hajuja pääse kertymään.

Ainut huono puoli japanilaisissa vessoissa oli se, ettei käsipyyhepaperia ole missään, vaikka käsien kuivaaminen tekee niistä vasta puhtaat. Kuten monet paikalliset, olen kantanut mukana pientä taskunenäliinan kokoista pyyhettä, mutta välillä tunnen itseni turistiksi tässä asiassa. Yliopistolla näen ehkäpä liian usein naisia, jotka eivät kuivaa käsiään ollenkaan. Kädet pyyhitään joskus hiuksiin tai vaatteisiin, mutta mielenkiintoisin näkemäni tapa on pyyhkäistä selässä olevan repun taakse. Märkä läikkä repussa jää kätevästi piiloon reppua kantaessa. Noin puolet naisista ei myöskään pese käsiään kunnolla saippuan kanssa, mikä on hyvin mielenkiintoista, sillä ohuen japanilaisen vessapaperin kanssa vahinkoja sattuu joskus ainakin allekirjoittaneelle.

Perinteisistä kyykkyvessoistakin olen selvinnyt tähän mennessä kunnialla ja ne olisivat mielestäni hieno vaihtoehto esim. festareiden huoltotilojen unisex-vessoiksi hygieenisyytensä ja molemmille sukupuolille sopivuutensa takia. Kuitenkin kykkiessäni puiston käymälässä helteellä tulin kaivanneeksi perinteistä vessaa, johon mennessä ei tarvitsi varmuuden vuoksi riisua pois sukkahousujakin.

Japanilaiset vessat ovat niin siistejä, että voisin sanoa niiden olevan jopa yksi matkailuvaltti. Jos siis ulkomaanreissujen vessat jännittävät ennen matkaa, suuntaa Japaniin, missä niitä ei tarvitse pelätä.

Vuorossa on tällä kertaa simppeleitä kuvia viime aikoijen tapahtumista. Mitään sen kummenpaa ei ole tapahtunut, koulun käynti rullaa omalla painollaan ja kiirettä (tai ainakin sen tuntua) on ilmassa.

Kukkia Aoyaman kampuskella. Tämän takia kameraa on hyvä pitää mukana tylsinäkin päivinä.

 Kampuksen ympäristössä jännän näköiset kukat ovat alkaneet kukkimaan. Vanhana kunnon biologina minulla ei ole hajuakaan mitä kukkapensaita nämä ovat, jos joku tietää, olkaa kiltti ja kertokaa. Kukat ovat hyvin nättejä, mutta jostain kumman syystä niiden ympärillä ei pyöri kimalaisia tai muita pölyttäjiä. Voi tietysti olla niinkin että hyönteiset ovat ihmisiä viisaampia eivätkä pörräile iltapäivällä auringon paistaessa kuumimmillaan. Itseasiassa ainut syy miksi pidän torstaista jolloin kouluni alkaa yhdeksältä aamulla on se, että ilma on silloin vielä siedettävä. (Tämä ei toki tarkoita sitä etteikö hiki tulisi täpötäydessä metrossa kuten tänäkin aamuna).

Kukat olivat niin upeita, että otin niistä paljon kuvia:

Kukkapensaat reunustavat yliopiston pihan pääkäytävää. En olisi keväämmällä arvannut, että näistä pusikoista puhkeaa vielä kukkia!

Kukkaa kukkaa kukkaa.

Siellä missä on nättiä luontoa, siellä on myös kameran erikoistehosteita.

Löysin koulustani ehkä yhden mielenkiintoisimmista porteista, jonka olen koskaan nähnyt. Pieni lukitty metallinen portti vei ikkunapalkille tai -laudalle ja oli olemassa varmaankin siivoamista varten. On mielestäni koomista, että vaikka itse ikkunalaudalta on korkea pudotus eikä siinä ole mitään kaiteita sinne on silti tehty kulkuväylä.

Itselläni jäisi tämä ikkunalauta siivoamatta.

Olen mielestäni herkästi ärsyyntyvä ihminen ja taidan laittaa tämän suomalaisuuden piikkiin. (Koska Angry Birds, Jankon betoni yms.) Myös Japanissa mutristan suutani monille asioille. Näistä yksi suosikkini on pöytien varaamiskäytäntö ruokalassamme. Lounastauko on vain 50 minuuttia pitkä ja tässä ajassa usean tuhannen opiskelijan pitäisi keretä syömään jommassa kummassa koulun ruokaloista. Osa opiskelijoista tuo lounaan kotoaan ja osa välttelee luonastaukoaikaa ruokalassa (kuten minä), sillä jonot ovat pitkiä ja vapaita paikkoja harvassa. Kerran joudun jonottamaan ruokaa ja etsimään paikkaa n. 25 minuutin ajan. Tämä tietenkin johtaa siihen että syöminen yhdessä kavereiden kanssa on yleensä mahdotonta. Osa paikallisista opiskelijoista ei kuitenkaan lannistu tästä, vaan päättää varata pöydän tavaroillaan ruokalasta. Tämä olisi jotenkin siedettävää, jos näin tehtäisiin juuri ennen ruokajonoon menemistä tai paikka varattaisiin omalla laukulla tai selkeästi personoitavalla jutulla. Sen sijaan jopa kahdeksan hengen pöytiä saatetaan pitää varattuina vain parilla hassulla paperilla ja mukilla jopa parin tunnin ajan. Tässäkin ajassa joku olisi voinut istua niihin pöytiin ja syödä lounaansa rauhassa.

Jonakin päivänä istun näihin pöytiin ja jonkun tullessa paikalle huudan keskustelen vain suomeksi.

Nyt oikeasti.

Jotta koko blogipostaus ei olisi pelkkää valittamista, olen tehnyt hyviäkin löytöjä. Löysin suosikkisveitsiläissuklaani, Lindttin, kaupan läheltä Shibuyan risteystä. Ulkomaalaiset suklaat ovat Japanissa melko hintavia ainakin jos katsotaan pieniä pakkauskokoja. Kaupassa oli erilaisia konvehteja, leivoksia, kahvi- ja kaakaojuomia, jäätelöannoksia sekä pyöreitä tryffelipalloja irtomyynnissä. (Näitä palloja löytyy esim. Stockkalta valmiissa pusseissa.) Ostin pienen pussin irtotryffeleitä, joissa oli monia sellaisia makuja joita Suomesta ei saa (kuten kookos, stracciatella, vadelma, cappuccino). Ostokseni pakattiin nättiin mattapintaiseen muovikassiin ja mukaan laitettiin pieni Lindttin oma kylmäkalle. Niin hienoa, niin upeaa. Tryffelipallerot ovat hyvin herkkiä lämmölle ja niiden sisällä oleva massa erottuu helposti öljyksi ja joksikin muuksi ilman säilitystä n. 18-20 asteessa.

Mallit tarjolla olevista jäätelöistä. Näyttivät erittäin herkullisilta, niin kuin kaikki muukin kaupassa.

Viime sunnuntaina kävin piknikillä Inokashira puistossa. Piknikin järjesti yliopiston Lingwave-kerho, joka ylläpitää kieli- ja kulttuurivaihtoa japanilaisten opiskelijoiden ja vaihto-opiskelijoiden välillä. Googlen kuvahaunperusteella paikka on kauneimmillaan hanamin aikana, mutta viihtyisää oli myös näin myöhemmin keväällä. Jokaisen tuli tuoda piknikille vähintään yksi naposteltava, mutta yksi japanilainen opiskelija oli valmistanut voileipäbaaria ja muuta naposteltavaa kolme tuntia sunnuntaiaamuna. Ruoka oli hyvää, vaikka en osannutkaan ensin syödä pieniin muffinivuokiin laitettuja naposteltavia. Perunamuusi, parsakaali ja ketsuppi olivat uusia piknikkiruokia. Puhuin piknikillä yllättävän paljon japania. Huomaan, että ihan perusjapanin opiskelusta on ollut hyötyä, sillä nyt partikkelit alkavat viimein loksahdella kohdilleen. Partikkelit ovat olleet aina kompastuskiveni kaikissa kielissä, joten olen tyytyväinen että opettajamme on ollut niiden käytössä tarkka. Piknikpäivä oli mukava, vaikka se alkoi jo yhdeltätoista aamulla (lähdin junalle kymmenen aikohin), ja olin kämpillä kuuden aikoihin illalla.

Piknikruokaa. Oli donitseja, edame-soijapapuja, tonnikala-, muna- ja avokadotäytettä, salaattia, mustikkahilloa, appelsiinihilloa, sipsejä, skonsseja ja paljon paljon muuta.

Viimeisessä osassa käsitellään japanilaista perhe-elämää ja pohditaan kuinka naisten asemaa voitaisiin parantaa. Yhtenä Womenomicsin tavoitteista on saada yli puolet naisista palaamaan työelämään raskauden jälkeen nykyisen reilun kolmanneksen sijasta. Hyvä uutinen on, että yhä useampi jatkaa työssään lasten kasvaessa teini-ikäisiksi ja japanilaiset naiset haluaisivat jatkaa töissä siinä missä vaikkapa saksalaiset naisetkin. Kuitenkin vain noin puolet tästä joukosta löytää kokoaikaisia töitä, sillä naiset päätyvät helposti osa-aikatöihin, joissa pätee erilainen lainsäädäntö kuin kokoaikatöissä. 70 prosenttia osa-aikatyöläisistä on naisia, mikä kertoo, että ne eivät sovi perhettään elättäville miehille. Esimerkiksi palkat ovat pääsääntöisesti huonommat osa-aikatöissä, eivätkä ne kerrytä samalla tavalla eläkettä. Tasaamalla eri työmuotojen työsopimukset ja säännökset naisten osallistuminen työelämään täysivaltaisina jäseninä kasvaisi.

Japanin verojärjestelmässä on 60-luvulta lähtöisin oleva säädös, jonka ansioista kotirouvan on mahdollista saada täysimittainen eläke, jos hänen vuositulonsa pysyvät alle 10 000 eurossa ja hänen miehellään on vakituinen kokoaikatyö. Lisäksi aviomiehen on mahdollista saada verovapaana vuodessa reilu 3 000 euroa, jos vaimon vuositulot ovat sunnilleen alle 8 000 eurossa. Tämä kannustaa lahjakkaitakin naisia olemaan kotirouvina tai korkeintaan etsimään matalasti palkattua osa-aikatyötä.

Työpaikkoja mainostavia lehtisiä Tokiossa kesällä 2014. Naisille suunnatut työt löytyvät vaaleanpunaisesta ja miesten työt sinisistä lehdistä. Japanissa on sallittua hakea työhön tiettyä sukupuolta tai tiettyä kansalaisuutta edustava henkilö. Lisäksi työhakemuksiin on hyvin yleistä liittää valokuva. Kuvalla on myös vaikutusta etenkin naisten työllistymiseen.

Naisia ajaa jäämään myös kotiin päivähoitopaikkojen puute. Tähän on onneksi tulossa muutosta, sillä pääministeri on luvannut päivähoitopaikat noin 20 000 jonossa olevalle lapselle. Päivähoitopaikat ja hoitajat ovat erittäin kalliita, eikä minkäänlaista au-pair systeemiä vielä ole. Äidit ovat lisäksi tarkkoja avusta ja yleensä vain japanilainen lastenhoitaja kelpuutetaan. Jos vanhempi jäisi kotiin töistä hoitamaan sairasta lastaan, hän joutuisi käyttämään yhden kahdestakymmenestä lomapäivästään. Vaikka lomapäiviä on kaksikymmentä, harva pitää niistä kaikkia.

Japanilaiset isät viettävät keskimäärin puoli tuntia päivässä avustaen kotitöissä ja puoli tuntia lapsia hoitaessa. Toki koti-isien määrä on kasvamassa, mutta jotain kertoo ehkä se että vain kolme prosenttia isistä pitää isyysvapaata. Lisäksi vielä pari vuotta sitten 44 prosenttia japanilaisista oli sitä mieltä, että naisten paikka on kotona ja miesten töissä. Japanissa on tavallista, että aviomiehet eivät ole läsnä synnytyksissä esimerkiksi töiden tai after-workin takia.

Luin vähän aikaa sitten Japan Timesista, että naisilla on myös perinteinen asema perheen lapsilukuun vaikuttamisessa. Miesten ei aina muisteta voivan olla syynä lapsettomuuteen siinä missä naistenkin. Uutisen mukaan naiset saattavat käydä useiden vuosien ajan hedelmöityshoidoissa, kunnes selviää että parin hedelmättömyyden syy on miehessä. Tähän ongelmaan on nyt onneksi kehittetty kotitesti, jotta miesten olisi helpompaa ja yksityisempää testata hedelmällisyyttään.

Mitä Japanin kannattaisi sitten tehdä? Mielestäni on järkevintä aloittaa syistä eikä seurauksista. Jos japanilainen työelämä uudistuisi ja erityisesti työtunnit saataisiin lyhemmäksi, syntyisi monia positiivisia vaikutuksia. Lisäksi työelämän pitäisi muuttua enemmän naisia tukevaksi: apua saattaisi löytyä esimerkiksi 20 lomapäivän muuttamisesta pakolliseksi, joustavammista työtunneista ja työsopimuksista. Naiset kokisivat työelämän houkuttelevampana ja myös miehillä jäisi enemmän vapaa-aikaa käytettäväksi. Tämä kasvattaisi (toivottavasti) erilaisten harrastusten määrää, jolloin myös eläkeläisillä olisi elämässä jotakin sisältöä eläkkeelle siirryttäessä. Kun miehillä olisi enemmän aikaa perheelleen, miehet voisivat tuntea enemmän empatiaa vaimojaan kohti (kyllä, tällainen oire oli mainittu Goldman Sachsin raportissa) ja olla läsnä lastensa elämässä. Myös päivähoitopaikkojen lisääminen ja kannustimet kotiavun käyttöön laskisivat naisten kynnystä palata töihin tai aloittaa osa-aika työt. Womenomicsilla on monia kunnianhimoisia tavoitteita, kuten isyysvapaata pitävien osuuden nostaminen 13 prosenttiin vuodeksi 2020. Jollei syitä ongelman tilanteen takana korjata ensin, ollaan menossa vain pylly edellä puuhun.

Patsas Nikkon pyhkäkön pihalla kesällä 2014. Lisää pyhäköstä vanhan blogin puolella. Patsas kuvaa hienosti missä järjestyksessä epätasa-arvoa ei tule lähteä ratkomaan.

Väitän, että Japanin miesten ja naisten roolit erottava yhteiskunta on raskas myös miehille. Pojilla on suuret paineet olla johtaja, itsenäinen, voimakas ja menestyvä koulussa. Menestys koulussa johtaa parhaimpiin keskiarvoihin ja sitä kautta parhaimpiin työpaikkoihin (Japanissa työnantajat rekryävät suoraan yliopistoista valmistuneita ja tällöin keskiarvo merkitsee todella paljon). Hyvä ja ennen kaikkea vakituinen työpaikka on pakollinen, jotta palkalla voisi elättää koko perheen. Lisäksi työnantajan nimellä on merkitystä siihen, miten paljon oma äiti on onnellinen, sillä pojat tulevat kirjoittamaan perheen historian. Uralla on tärkeää keskittyä työntekoon ja työporukkaan, sillä liikaa perhettään ajatteleva mies ei välttämättä pääse etenemään urallaan. Koska mies ei ole vastaamassa perheen asioista joka päivä, hän saattaa saada palkastaan vain kuukausirahan käyttöönsä: kaikki muu menee vaimon kautta perheen yhteisiin kuluihin. Kun eläkeikä viimein koittaa ja lapset ovat jo lentäneet pesästä, ei elämässä ole välttämättä mitään elämisen arvoista. Välit vaimoon ovat kylmentyneet vuosikymmenien näkemättömyyden aikana eikä harrastuksiakaan juuri ole, sillä kaikki aika on mennyt töissä tai siellä missä työporukka haluaa viettää aikaansa. Saati sitten ystäviä, joiden kanssa eläkettä voisi viettää.

Naisten ja miesten roolien tarkka määrittely tekee tilanteesta hankalan sellaisille, joita perinteiset muotit eivät kiinnosta. Mietin miten turhaa ikävyyttä joillekin saattaa tuoda se, että naisten virallinen (käytetään esim. koulun seremonioissa, työtä haettaessa) puku on jakku ja hame, miehillä taas puku. Vaikka Suomessakin miesten rooli on joskus turhan rajattu, sentään naisilla on vapaampaa esimerkiksi pukeutumisen kanssa.

Hälyttävin ongelma naisten asemassa Japanissa on se, että osa naisista ei koe tarvetta nykyisen tilanteen muuttamiseen. Pisin kannanotto, jonka japanilaisilta naisopiskelijoilta tuli koko luennon aikana, liittyi siihen että osa naisista on tyytyväisiä nykyiseen tilanteeseen. Naisopiskelija koki ikäväksi sen että ulkomaalaiset olettavat naisten kaipaavan tasa-arvoisempaa elämää: esim. vuonna 2004 tehdyn mielipidemittauksen mukaan vain 21 % japanilaisista naisista oli sitä mieltä, että naisilla ja miehillä tulisi olla samat oikeudet. Opiskelijan mielestä naisten ja miesten erilainen asema yhteiskunnassa on osa uniikkia aasialaista kulttuuria, jota ei pidä lähteä korvaamaan länsimaisella systeemillä. Mielestäni asenteet eivät voi muuttua, elleivät ne lähde naisista itsestään. Erityisesti äideillä on suuri vaikutus tyttäriensä maailmankuvaan.

Niin, miksi naisten ja miesten pitäisi olla tasa-arvoisia? Naisilla ja miehillä on erilaiset kehot, joten eikö se kerro, että ne kehot on tarkoitettu tekemään erilaisia asioita. Sitä paitsi naisten kiinnostuksen kohteet keskittyvät yleensä muotiin, meikkeihin ja makeisiin, näin myös allekirjoittaneella. Jotta yhteiskuntaan syntyisi mahdollisimman paljon hyvinvointia, olisi kuitenkin parempi, että jokainen kykenevä voisi tehdä sitä mitä osaa parhaiten. Vaikka opiskelen äärimmäisen naispainotteista alaa, ei naiseus määritä sitä mistä voin olla kiinnostunut. Poskeni ovat punoittaneet innostuksesta niin ommellessani vanhojentanssimekkoani kuin kirjoittaessani koodia tietokantaohjelmaan. Olen ollut haltioissani niin ekologian labrassa pilkkoessani rottaa kuin estenomilabrassa hajustaessani shampoota. En ikinä jättäisi tärkeää faktaa jakamatta tai hukassa olevaa ryhmää johtamatta vain sen takia, että olen nainen ja silloin olisi hyvä olla taka-alalla. Samasta syystä en ikinä olisi nauttimatta kosmetiikasta tai Ted Bakerin kevätmallistosta, koska se mukamas tekisi minusta heikon ihmisen. Elämme 2010-lukua ja on mielestäni aika, että jokainen ihminen sukupuoleen katsomatta voi valita mahdollisimman vapaasti, mitä haluaa elämällään tehdä.

Toisessa osassa keskitytään e-pillereihin ja ehkäisyyn, joilla onkin mielenkiintoinen historia Japanissa. Abortti ja ensimmäiset ehkäisyvälineet kuten kondomit tehtiin lailliseksi toisen maailman sodan jälkeen hillitsemään hallitsematonta väestön kasvua (tätä ennen kondomit oli tarkoitettu sukupuolitautien ehkäisyyn esimerkiksi sotarintamalla, jonne Japani siirsi seksiorjia sotilaiden käyttöön). Abortti on ollut siis Japanissa laillinen pidempään kuin monissa muissa länsimaissa. Ehkä osittain tämän takia e-pillerit eivät vapauttaneet naisia Japanissa samoissa määrin kuin länsimaissa. Japanin viranomaiset olivat myös hyvin skeptisiä e-pillereiden turvallisuudesta, mutta ensimmäiset ehkäisypillerit aiheuttivatkin suuren hormonimääränsä takia enemmän laskimotukoksia ja muita sivuoireita. Pelkkä huoli kansalaisten ja ympäristön turvallisuudesta ei voi silti selittää täysin miksi ehkäisypillerit laillistettiin Japanissa vasta vuonna 1999.

Nainen käyttäessään e-pillereitä (vitsi). Yksityskohta kauhutalon seinästä Mitama-matsurilta kesällä 2014. Lisää matsurista vanhassa blogissa.

Erityisesti itselleni tattia otsalle nostaa se tieto, että Viagra laillistettiin Japanissa kuusi kuukautta sen jälkeen kun se tuli markkinoille Yhdysvalloissa vuonna 1999. Ehkäisypillereillä kesti vuosikymmen ennen kuin lupa lopulta annettiin. Japanin terveysministeriöllä on siis kaikki valta saada asiat tapahtumaan nopeasti, jos vain halua tai tarvetta on. Menopaussioireita helpottavat hormonikorvaushoidot eivät ole Japanissa kovin yleisiä, mutta sentään miehet voivat hoitaa iän tuomia ongelmia Viagralla (tämä yhtälö tuskin lisää parisuhteen mielekkyyttä). Tämä on mielestäni ihan katajasta ja en ihmettele yhtään että avioliiton ulkopuoliset suhteet ovat Japanissa yllättävän yleisiä.

Vaikka ehkäisypillerit laillistettiin 17 vuotta sitten, silti pillerivalikoima on pieni, hinta kallis (n. 25 euroa kuussa), ja saatavuus lääkäreiltä huono. Kaiken kukkuraksi ehkäisypillereitä määrätään korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Lääkäri voi evätä pillerireseptin ilman mitään syytä ja potilaan on vastattava myös kysymyksiin onko hänellä poikaystävää tai onko hän naimisissa. Aiemmin e-pillereitä käyttävän naisen tuli tehdä sukupuolitauti- sekä papa-testit sekä käydä gynekologilla puolen vuoden välein seurauttamassa esimerkiksi verenpainettaan. Kun tämmöiset ehdot asetetaan kulttuuriin, jossa vain aborttia haluavat tai raskaana olevat käyvät gynekologilla (mitä minkkiä), ei ole ihme ettei e-pilleristä ole tullut kovin suosittua. Vuonna 2008 naimisissa olevista naisista vain 2,2 prosenttia käytti ehkäisypilleriä. Tämän lisäksi monet Suomessa tavalliset ehkäisymuodot, kuten ehkäisykapseli, ehkäisylaastari tai minipillerit, ovat Japanissa erittäin vaikeasti saatavilla tai laittomia.

Tämän tiedon valossa ei ole ihme, että ehkäisy koetaan miesten tehtäväksi (mikä on mielestäni käsittämätöntä, sillä naisen keho on seksissä enemmän riskialttiina). Vuonna 2008 suurin osa aviopareista käytti ehkäisynä kondomeita (80 %) ja seuraavaksi käytetyin ehkäisymetodi oli keskeytetty yhdyntä (16,7 %) (joka ei Väestöliiton mukaan ole edes ehkäisymenetelmä). Kondomien osto on myös tehty erittäin helpoksi: niitä saa niin automaateista kuin suoraan kotiovelle toimitettuna. Japanin terveysministeriö on erittäin tyytyväinen kondomien yleiseen käyttöön, sillä se vähentää totta kai sukupuolitautien ja HIV-tartuntojen määrää. On kuitenkin outoa, että tietoa HIV-tartuntojen yleisyydestä Japanissa on melko vaikeaa löytää. Kondomien yleisyys ja hormonaalisen ehkäisyn huono saatavuus onkin kätevä tapa suojella kansakuntaa sukupuolitaudeilta ilman sen suurempaa seksivalistusta.

Kouluissa seksivalistusta ei juurikaan ole ja naiset eivät yksinkertaisesti saa puolueetonta tietoa eri hormonaalisista ehkäisyvaihtoehdoista. Tämä johtaa siihen, että monet käsitykset e-pillereistä (ja niiden käyttäjistä) liikkuvat luulopuheina. Aluksi vain lutkien ajateltiin käyttävän ehkäisypillereitä, mistä kovista kuukautiskivuista, aknesta tai epäsäännöllisistä kuukautisista kärsivät ovat varmaankin järkyttyneitä. Ehkäisypillereiden ajateltiin myös tekevän naisista vastuuttomia seksin suhteen, koska sentään abortin pelko piti naiset jotenkin säädyllisinä. Mielenkiintoinen uutisjuttu vuodelta 2004 aiheesta löytyy täältä.

On äärimmäisen surullista, että abortti toimii yhä Japanissa myös jälkiehkäisymuotona, sillä ensimmäinen jälkiehkäisypilleri lanseerattiin markkinoille vasta vuonna 2011. Nykyisin sitä on saatavilla ainoastaan reseptillä. Mietin, miten tähän tilanteeseen sopii kuva siitä, että sekä mies että nainen ovat vastuussa raskaudesta ja jälkiehkäisy on molempien asia. Myös periaate, että jälkiehkäisypilleri tulisi ottaa mahdollisimman pian, on hankala toteuttaa jos ensiksi pitää mennä lääkäriin, hankkia resepti ja vasta sitten mennä apteekkiin. Abortin yleisyys maassa, jossa mielenterveyden hoito on olematonta ja itsemurhaluvut korkeita, on mielestäni erittäin lyhytnäköistä. Vaikka raskaana olevat ja aborttia harkitsevat naiset saavat neuvontaa, ei se silti poista sitä tosiasiaa, ettei Japanissa tunneta perinteistä keskusteluun pohjautuvaa psykoterapiaa. Masennuksen yleisin hoitomuoto on yhä lääkkeet.

Jos/kun naimaton nainen tulee raskaaksi, on yleensä vaihtoehtona hankkia abortti tai mennä naimisiin. Avioliiton ulkopuolella lapsia syntyy vain prosentti (esimerkiksi Suomessa luku on n. 40 prosenttia ja Ruotsissa yli 50 prosenttia) ja 30-vuotiaista vain prosentti asuu avoliitossa. Abortin yleisyys selittyy sillä, että alle puolet (48 %) naisista käyttää modernia ehkäisykeinoa. Tätä lukua ei voi sanoa tyypilliseksi aasialaiselle kulttuurille, sillä Kiinassa (82 %) ja Etelä-Koreassa (78 %) ehkäisyn yleisyys on samalla tasolla monien länsimaiden kanssa. Feministi sisälläni kysyy, kuinka nainen voi olla vapaa, jos hän ei voi edes itse vaikuttaa siihen tuleeko hän raskaaksi vai ei.

Modernia ehkäisykeinoa käyttävien naisten osuus maittain. Lisää tietoa kartasta täällä.

Tänään alkaa blogissani kolmiosainen naisten asemaa Japanilaisessa yhteiskunnassa käsittelevä sarja. Heti alkuun pitää sanoa, että monet asiat naisten asemassa ovat modernisoituneet Japanissa viimeisten 20 vuoden aikana ja suunta on koko ajan eteenpäin. Silti kuitenkin työnsarkaa on valtavasti, eikä mielestäni tästä epätasa-arvosta kuule Suomessakaan tarpeeksi. Sain innostuksen asiaan sekä kattavan lähdemateriaalin lauantaisin pidettävällä Global Business -kurssilta, jossa opin Japanista enemmän kuin Japanology-kurssilla. Voisiko olla, että kun luennoitsija on ulkomaalainen, Japanin järjestelmiä on mahdollista tarkastella puhtaalta pöydältä ja objektiivisin silmin. Tähän väliin maininta, että lehdistön vapaudessa Japani on sijalla 72. (Suomi sijalla 1., USA sijalla 43.), joten ei mikään ihme että asiat muuttuvat täällä hitaasti kun vastakkaista mielipidettä ei välttämättä tule mistään esille.

Sisäänheittäjä maid cafen edessä Akihabarassa kesällä 2014. Maid cafe on eräänlainen muunnos hostess-baareista, joissa tarjoillaan alkoholia ja pidetään seuraa asiakkaille. Asiakas maksaa kahvin lisäksi siitä, että tarjoilijoina toimivat ranskalaiseen sisäkön asuun pukeutuneet nuoret naiset, jotka kohtelevat asiakkaita kuin isäntäväkeä. Alun perin maid cafeet oli suunnattu miehille, mutta nykyisin niissä käyvät myös turistit ja naiset (Wikipedia).

Japania ei välttämättä nähdä huonona maana naiselle. Se on kehittynyt rikas valtio, joka kuuluu Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja on yksi G7-maista. Tiesin jo Japaniin tullessani, että naisten asema on sellainen, etten voisi itse kuvitella asuvani maassa pysyvästi tai edes työskenteleväni siellä (ainakaan japanilaisessa yrityksessä). Global Business -luennolla oli aiheena womenomics, joka tarkoittaa naisia koskevaa politiikkaa Japanissa kuten naisten asemaa taloudessa ja yhteiskunnassa (esimerkiksi työmaailmassa, veronmaksajana, eläkkeellä jne.).

Aihe on tällä hetkellä ajankohtainen, sillä Japanin väestö on vähenemässä pienen syntyvyyden takia kolmanneksella vuoteen 2060 mennessä. Jos yhtä suuri osa sekä miehistä että naisista olisi töissä, Japanin bruttokansantuote voisi kasvaa jopa kolmellatoista prosentilla. Tämän takia pääministeri Shinzō Abe on tehnyt esimerkiksi lupauksen että vuonna 2020 kolmannes johtajan paikoista Japanissa on naisten hallussa. Tämän hetkinen luku on lähellä yhtätoista prosenttia. Mielenkiintoista lupauksessa on se, että täysin samanlainen lupaus tehtiin 2000-luvun puolessa välissä, mutta kymmenessä vuodessa tilanne on parantunut muutamalla prosentilla. Womenomicsin tavoitteita pidetäänkin vaalilupauksina, joista on mahdotonta pitää kiinni. 

Japani on pyrkinyt kohentamaan naisjohtajien osuutta lanseeraamalla ohjelman, jossa valtio kattaa osan naisjohtajan palkasta yrityksen puolesta. Ohjelma ei kuitenkaan ole päässyt kunnolla käytiin, sillä siihen ei ole tullut vielä yhtäkään hakemusta.

Kaikista epätasa-arvoisin paikka naisille japanilaisessa yhteiskunnassa on politiikka. On mielestäni hälyttävää, että monissa Lähi-Idän maissa naiset ovat paremmin edustettuna parlamentissa kuin Japanissa. Esimerkiksi Irakissa naisten osuus on 25 prosenttia ja Saudi-Arabiassa 20 prosenttia, mutta Japanissa vain kymmenen prosenttia. Vähäinen naisparlamentaarikkojen määrä aiheuttaa myös sen, että tuleville ehdokkaille ei ole olemassa roolimalleja. Mielenkiintoinen on myös raportti, jonka mukaan japanilaisista yrityksistä vain viidesosalla on vähintään yksi nainen hallituksessa. Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa vastaava osuus on täydet 100 prosenttia.

Ehkäpä japanilaiset naiset eivät halua johtajiksi. Tämä oletus on kuitenkin väärä, sillä vuonna 2015 japanilaisista naisista melkein joka neljäs olisi halukkaita astumaan johtaja-asemaan, mutta monien syiden seurauksena vain joka kymmenes päätyy johtaja-asemaan. Suurimpana perusteluna naiset mainitsevat roolimallien puuttumisen, epävarmuuden toimia johtajana sekä pitkät työtunnit. 

Pitkät työtunnit ovat mielestäni todellinen ongelma Japanissa. Kaikki olisi vielä suht hyvin, jos pitkät työpäivät käytettäisiin tehokkaasti työn tekemiseen, mutta useita tunteja saattaa kulua siihen, että työntekemistä teeskennellään. Pääosin työt loppuvat viiden aikoihin, mutta monet jäävät tekemään joskus jopa palkattomia ylitöitä. Tähän on syynä esimerkiksi hierarkia, sillä on loukkaavaa lähteä töistä ennen ylempiarvoisia henkilöitä. (Tämä pätee myös kouluissa: Luennoilta on tapana poistua vasta kun luennoitsija on lähtenyt, missä ei ole mitään järkeä. Entä jos viidellä opiskelijalla on jotain kysyttävää ja joku haluaa vielä jäädä heittämään jotain vitsiä paremman numeron toiveessa? Olen juuri se hirveä ensimmäisenä lähtevä opiskelija, joka ei jää odottamaan että ylempiarvoiset eli opettajat poistuvat luokasta ensin.) Lisäksi työntekijöillä on paineita näyttää mahdollisimman ahkerilta, mikä saattaa johtaa siihen että kolmen tunnin homma venytetään kuuden tunnin hommaksi, jotta työn jälki näyttäisi vakuuttavammalta. Japanissa työtä arvostetaan yleisesti sen mukaan kuinka kauan johonkin tehtävään on mennyt aikaa. Lisäksi arvostusta herättää virkavuosien määrä, mikä varmasti pätee jossain käsityöläisammateissa, mutta entäpä vaikkapa markkinointitoimistoissa? Mielestäni vuodet määrittävät ihmisen kykenevyyttä aika pitkälle peruskoulussa ja ennen sitä, mutta monet asiat muuttuvat sen jälkeen.

Kun ylipitkiin päiviin yhdistetään miehiä sitova juhlimiskulttuuri yleensä jokaisen työpäivän jälkeen, ei ole ihme, että junat ovat täynnä kotiinpalaajista vielä kymmenen aikoihin. Juhlimiskulttuuri varmasti parantaa työpaikan yhteishenkeä ja puhdistaa ilmaa, mutta samalla se kuluttaa rahaa ja on kansanterveydelle haitallista. Kuulin eräältä japanilaiselta, että hän ei pidä ollenkaan hostess-baareissa käymisestä (Hostess- ja Host-baareissa maksetaan juomien lisäksi keskustelemisesta viehättävien vastakkaista sukupuolta edustavien henkilöiden kanssa ja joissakin paikoissa on mahdollista jopa valita kuinka seuraa pitävä host/hostess suhtautuu asiakkaaseen (sisaruksena, ystävänä, ihastuksena jne.)). Hänen on kuitenkin mentävä työporukkansa mukana tällaisiin paikkoihin, sillä hänen pomonsa pitää niissä käymisestä paljon. Jos hän päättäisi olla menemättä hostess-baareihin, hän saisi helposti huonon tyypin -leiman työyhteisössään.

Kun miesten "taakkana" on tällainen työkulttuuri, ei ole ihme, että monet naiset ovat tyytyväisiä voidessaan jäädä hoitamaan kotia. Kuitenkin naisilta odotetaan korkeakoulututkintoa siinä missä miehiltäkin. Vähintään kandin paperit löytyvätkin useammin naisten kuin miesten taskuista, mikä tarkoittaa ajan sekä lahjakkuuksien hukkaan heittämistä. Toisaalta tilastoista on nähtävissä, että naiset eivät pyri huippuyliopistoihin: Jopa alle kolmannes Japanin huippuyliopistojen (Waseda, Keio) opiskelijoista on naisia, kun taas maailmalla (Oxford, Cambridge) luku on lähes puolet. Kuulin yhden oletuksen olevan, että monet naiset hakeutuvat lukemaan taidealoja, koska ne tarjoavat hyvän mahdollisuuden löytää aviomiehen. Ja vaikka naiset ovat korkeakoulutetumpia kuin miehet, vain yhdeksän prosenttia tutkijoista on naisia (Suomessa vastaava osuus on n. 32 prosenttia).

Naiset eivät koe itseään johtajiksi ja heillä on epävarmuutta johtaa ryhmiä. Mielestäni tämä on nähtävissä jo yliopistossa, jossa miehet ovat naisia useammin äänessä (vaikka heillä ei olisi mitään järkevää sanottavaa) ja naiset eivät ole vastuussa tärkeistä tehtävistä erilaisissa harrastuskerhoissa. Kysyin luennolla, ottavatko naiset vastuuta ryhmätöiden johtamisesta yms. koulussa, mutta en saanut tähän mitään vastausta luennolta olevilta japanilaisilta. Naisten kerrotaan käyttävän enemmän miellyttämiseen tarkoitettuja eleitä kuten nauramista, ja tämä korostuu mielestäni Japanissa. Olen todistanut kuinka luokallinen naisopiskelijoita kikattaa, kun luennoitsija ei meinaa saada diaesitystä toimimaan. Julkisella paikalla nauramisessa ei ole mitään pahaa, mutta vahingoniloinen kikattaminen on mielestäni lähinnä ärsyttävää. Lisäksi joidenkin naisten puhetapa tuntuu korostetun söpöltä ja nyt ei siis puhuta vielä pukeutumisesta. Samaan aikaan yliopiston ruokalassa olen istahtanut syömään, kun miesopiskelijat vertaavat bikinityttöjen kuvia puhelimista. Ehkä keskenkasvuista käytöstä esiintyy siis molemmissa sukupuolissa.

Tänään vuorossa on toinen videopostaukseni, jee jee! Olen ollut sen verran laiska ja kiireinen, että tällä kertaa asioista oli helpompi kertoa videolla. Olin tänään tosiaan tanssikerhon juhlissa, jotka järjestetään kerhotoiminnasta kiinnostuneille uusille opiskelijoille. Koska kerhoja on yliopistossa useita kymmeniä, pystyy ensimmäisiksi viikoiksi saamaan ohjelmaansa useita juhlia, jos kiinnostusta löytyy. En kuitenkaan itse ole näillä näkymin menossa muihin tervetuliaisjuhliin, sillä aitoa kiinnostusta itse muihin kerhoihin liittymiseen ei juurikaan löydy.

Eli tosiaan, jos haluat tietää mitä siistiä on tapahtunut itseasiassa juuri tänään, laita viestiä tai kysy vanhemmiltani parin päivän päästä. Videolla unohdin mainita, että olen saanut rekisteröityä osoitteeni maistraattiin ja oma terveysvakuutuskorttini saapui viimeinkin (ja nyt kävin myös kysymässä, mikä postista on edes tullut). Kansallinen vakuutus kattaa siis 70 % hoitokuluistani ja maksan siitä n. 15 euroa kuussa.

Kuva kauppareissun matkan varrelta. Kirsikan kukat olivat värjänneet kävelytien melkein vaaleanpunaiseksi.

Kaksi ensimmäistä päivää tällä viikolla on mennyt harrastuskerhoja etsiessä ja kursseille rekisteröityessä. Yliopistossa on mielestäni ihan mukava kurssivaraussysteemi, joka muistuttaa mielestäni hiukan Jyväskylän yliopistossa ollutta (näin ollen ehkä enemmän suomalaisten yliopistojen kuin ammattikorkeakoulujen varaussysteemiä). Olen aika innoissani kursseistani, sillä tulen ainakin opiskelemaan kansainvälistä markkinointia, neuvottelutaitoja sekä globaalia bisnestä. Kursseista haukkaa suurimman osan japanin opintoni ja mietinkin voisiko saada vapautuksen jostain pakollisesta kurssista. Kieliopinnot ymmärrän, mutta kun joudun opiskelemaan alkeistason kulttuurikursseja, saatan turhautua.

Kevät alkaa saapua myös lehtipuihin. Kuva yliopiston läheltä olevasta risteyksestä Shibuyasta.

Viikon pari ensimmäistä päivää yliopistolla on vietetty kerhopäiviä, jotka muistuttavat hiukan yliopiston ainejärjestömarkkinoita. Yliopiston pihalla parveili kerhojen edustajia, jotka ojentelivat esitteitä ja ottivat yhteistietoja ylös lähettääkseen lisätietoja tapahtumistaan. Kerhot yrittivät tehdä kaikkensa rekrytäkseen jäseniä ja tämän takia esimerkiksi ratsastuskerhon jäsenet olivat pukeutuneet ratsastusasuun ja hevosnaamariin. Kerhoja oli vaikka millä mitalla, aina baseballista ja jalkapallosta beatlesiin ja gohon. Kerhoilla on päiviä, jolloin kerhon toimintaan voi tulla tutustumaan ja sen lisäksi uusille jäsenille (tai semmoisiksi haluaville) järjestetään juhlia.

Kerhomarkkina-tunnelmaa maanantailta. Pojat hassuissa paidoissa edustivat ilmeisesti sählykerhoa (floor hockey?) ja vasemmalla näkyy vilahdus perinteisistä japanilaisista jousista.

Näillä näkymin itseäni kiinnostaa eniten tanssikerhot. Mietin aiemmin myös jotain itsepuolustusta, mutta tanssi menee kyllä kiinnostavuudessaan kaiken edelle. Moniin kerhoihin, kuten jousiammuntakerhoon tarvitaan japanin kielen osaamista, joten se rajoittaa vaihto-opiskelijan valittavissa olevia kerhoja.

Lisäksi hankin yliopiston salikortin, joten liikunnan tarve tulee täytettyä myös sitä kautta. Tatteja oli otsassa saliorientaatiossa, sillä mukanamme oli tuutoreita, jotta he voisivat kääntää orientaation englanniksi. Tuutorit olivat kuitenkin aivan hiljaa esitelmän aikana ja esitelmöijä puhui sen verran huonoa englantia, että olisin saanut niin yksinkertaiset tiedot japaniksikin selville. Asiat tulivat kuitenkin onneksi selviksi, joten eiköhän tässä salille päästä.

Kerhot olivat valmistaneet esityksiä esitettäväksi koulun pihalla. Tämä kuva oli ADL-tanssipiirin esityksestä. 

Salilla oli pakko käyttää kenkiä ja jos alkaisin käymään tanssiharjoituksissa (tällä hetkellä house, newschool ja jazz kiinnostavat eniten) tarvitsisin myös jonkinlaiset kengät. En ole omistanut varsinaisia streetkenkiä aiemmin, ja edelliset tanssilenkkarit ovat niin kuluneet, että niistä jää mustia jälkiä lattiaan. Päädyin siis ostamaan street-tanssiin soveltuvat kengät, joita voisin käyttää myös salilla. Kengissä on korkea nilkkaa tukeva varsi, mutta ne ovat harmillisesti valkoiset, sillä mustat olivat loppuneet. Maksoin kengistä noin 61 euroa, mikä on halvempi hinta kuin Suomessa.

Kävin samalla ostosreissulla Ikebukuron Uniqlossa, joka on 67 vuotta perustettu japanilainen vaatealan yritys. Yritys valmistaa hyvin käytännöllisiä ja ajattomia vaatteita, joita on helppo yhdistellä. Pakkaushässäkän keskellä pakkasin mukaan vain yhdet housut (ja yhdet jegginsit) ja sain ainoisiin housuihini raamen-lientä. Onneksi Uniqlossa oli mennossa kevät-ale, joten maksoin farkuista vain 34 euroa. (Mielestäni siedettävä hinta farkuille, vaikka Suomessa farkkuni maksavat yleensä n. 25 euroa.) Lisäksi on pakko antaa iso kiitos japanilaisten kokosysteemille, sillä koot menevät täällä senttien mukaan. Ja jos eivät mene, jokaisessa vaatteessa on ilmoitettu senteissä minkäkokoisille ne on suunnattu. Tämä mahdollisti sen, että löysin sopivat farkut ensimmäisellä sovituskerralla. Huono puoli on se, että koot ovat täällä pieniä ja suurimmat koot olivat farkuissa Uniqlossa vyötäröltä n. 70 senttiä oleville.

Uniqlon sovituskopeista osa oli hyvinkin suuria. Kengät jätettiin ovensuuhun, jonka jälkeen noustiin valkoiselle korokkeelle. Myyjät myös pyyhkivät korokkeen jokaisen asiakkaan jälkeen.

Tässä postauksessa on ensimmäinen videopostaukseni, kuinka jännää! Videossa käydään läpi aprillipäivän tapahtumia, sillä uutta ja jännittävää onkin riittänyt. Video on tehty myöhään illalla, joten kadottelen ajatuksiani pariin kertaan videolla, mutta ainakin tahti on leppoinen väsymyksen takia.

Jälkipuintina se, että ymmärrän täysin miksi terveystarkastuksia tehdään. Japanin kaltaisessa maassa jossa väestö ja asukastieheys ovat huippulukemissa, tuberkuloosi ja muut tartuntataudit voisivat tehdä tuhoisaa jälkeä. Valvomisella saadaan pystytään hallitsemaan kroonisten sairauksien mahdollisimman aikaista diagnoosia, mikä vähentää terveyskuluja. Toisaalta, koska lääkärin tapaamiseen on varattu muutamia kymmeniä sekuntteja, mitään syvempää käsitystä esimerkiksi henkilön yleisistä huolenaiheista tai vaikka mielenterveysongelmista ei voi muodostua. Vaikka liukuhihnasysteemi oli kyllä tehokas, pidän myös tarkastuksista, joissa hoitajan tai lääkärin kanssa ehtii puhumaan rauhassa.

Tähän väliin voisin mainita, että olen erittäin ylpeä itsestäni, sillä kaikki tarpeelliset paperit on nyt täytetty (vaikka palautuspäivä on vasta ensi viikolla)! ^_^
Näihin lukeutui mm. terveysvakuutus, kirjastokortti ja uuden osoitteen rekisteröinti -lomakkeet. Kaikista oudoin oli henkilökohtaisten tietojen lomake, johon piti mm. kuvailla omaa luonnetta ja kertoa mitä sanomalehteä tilaa. Ensimmäisenä mieleen juolahti, että jos päätän ryhtyä Tokiossa suurrikolliseksi tai teen mysteerikatoamiset se lomake lähtee ensimmäisenä poliisille auttamaan profiloinnissa. Vaikka kaikki paperit on täytetty, jätän ne kansainväliseen vaihtokeskukseen (joka hoitaa mm. osoitteen rekisteröimisen tyttöjen asuntolassa asuvien puolesta) vasta ensi viikolla. Tämä sen takia, että samalla luovutetaan passi ja asukaskortti keskuksen haltuun ja silloin on parempi pysytellä kotosalla.

Kuva rakennuksesta, jossa kaikki luentomme on pidetty. Rakennus on hyvin moderni ja sisällä on jopa liukuportaat hissien lisäksi. Kampusalueen kirsikankukat kukkivat kauniisti ja perheet ottivat kuvia yliopiston aloittavista lapsistaan.